Paula Kirjavainen kutsui Ritva Rajander-Juustin mukaan Dialogiin.
Ritva Rajander-Juusti on Serenitas Consulting Oy:n toimitusjohtaja. Serenitas Consulting Oy tarjoaa monipuolista osaamista erilaisiin markkinatutkimusalan tiedontarpeisiin. Paula esittelee Ritvan näin:
”Ritva on kokenut markkinatutkimuksen ammattilainen, joka on tullut tunnetuksi myös aktiivibloggaajana. Hänen bloginsa käsittelee kohtuullisuutta ja leppoistamista (työ)elämässä. ”Harrastuksensa” vuoksi hänet on kutsuttu jäseneksi myös SITRAn leppoistamisilmiötä pohtivaan työryhmään.”
Ritva, toivotan Sinut lämpimästi tervetulleeksi mukaan tähän dialogiketjuun! Tämän dialogiketjun tarkoituksena on synnyttää oivalluksia, näkökulmia ja ihmetystä niin dialogisuudesta kuin kunkin omasta työaiheesta. Ajatusten inspiraationa voi olla myös blogissa olevat aiemmat kirjoitukset. Jätän siis vapausasteita pohdintaan.
Koska tämä on nimenomaan ketju, niin pyytäisin sinua vielä nimeämään yhden henkilön, jonka haluaisit kutsua mukaan Dialogiin. Millaista avauskysymystä ajattelit hänelle voivan heittää?
Dialogiin 
Tuottaako (työ)elämän leppoistaminen parempaa dialogia – vai toisinpäin?
Paula Kirjavaisen esittämään kysymykseen olisi varmaankin ollut helpompaa vastaa vaikkapa pari vuotta sitten. Tänään, kun suuri lamavuosi 2009 on kääntymässä lopuilleen, työpaikoilla keskustellaan lähinnä irtisanomisista, toiminnan alasajoista ja kustannussäästöistä, eikä leppoistamisesta. Puhuminen siitä tuntuu kantavan kaikuja erilaisesta ajasta. Viisas organisaatio kuitenkin katsoo huonoinakin aikoina avoimesti tulevaisuuteen, ja siksi kohtuullistamista tulee pitää esillä myös nyt: jotta emme tekisi samoja virheitä uudelleen ja olisimme viisaasti varustautuneita talouden nousuun ja siitä seuraavaan työvoimavajeeseen, kun on sen aika.
Ensin täytyy kuitenkin todeta, että terminä suosin leppoistamisen sijaan kohtuullistamista. Siinä missä leppoistaminen tuo monelle mielleyhtymiä löysäilystä ja työnantajan maksamista luovuutta buustaavista päivätorkuista työaikana, kohtuullistaminen on termi, jota voi käyttää downshiftaamisen ja hitaamman elämän ajatuskulkujen pikkuhijaiseksi ujuttamiseksi suomalaisille työpaikoille. Kohtuushan on klassinen hyve, jonka tavoittelijoihin on kautta aikain suhtauduttu vähintäänkin ymmärtäväisesti nyökytellen. Kohtuullistaminen-termiin päätyi myös hiljan raportoitu Sitran ja Kansallisen ennakointiverkoston työryhmä miettiessään downshiftauksen ilmentymiä suomalaisessa työelämässä.
Väitän, että kohtuullistaminen toisi parempaa tasapainoa suomalaisille työpaikoille antamalla mahdollisuuksia mielekkäälle dialogille. Hyvä dialogihan vaati aikaa ja perehtymistä, eikä se helposti onnistu kiireen oravanpyörässä hyöriessä. Kohtuullistaminen voisi jopa olla yksi työkalu taistelussa uutta suomalaista kansantautia, työperäistä depressiota vastaan.
Kohtuullistamisessa on useimmiten kysymys siitä, että työntekijä yrittää tasapainottaa oman elämänsä osasia siten, että kaikesta selviäisi kunnialla, eikä vain viimeisillä voimillaan raahustaen. Kohtuullistaminen on mitä suurimmassa määrin pyrkimystä elämän tasapainoon ja iloon.
Tasapaino ja ilo, kuten luovuustutkijat meille muistuttavat, tuovat tullessaan parempia, laadukkaampia suorituksia ja ideoita, luovuutta ja innovaatioita, joiden tulisi nostaa tämä pohjoinen maa arvoiselleen paikalle maailman tuottavuuskartalla.
Sen sijaan, että työelämässä torjutaan leppoistajat ja hidastajat loppuun palaneina luusereina, toivoisin keskustelua siitä, mitä opittavaa suomalaisissa työpaikoissa voisi olla heiltä, jotka ovat jo äänestäneet jaloillaan? Voisiko olla niin, että kun pakonomainen tekemisen tahti hidastuu, voisimme yhdessä miettiä, onko kaikki touhottaminen tarpeellista ja viekö se meitä kohti oikeita ja kestäviä päämääriä, johon olemme yhdessä sitoutuneet?
Voisiko olla niinkin, että hidastajiksi haluavat, ilmestyessään henkilöstöosaston ovelle kyselemään mahdollisuuksia vuorotteluvapaaseen tai lyhennettyyn työaikaan, tekevät samalla tiettäväksi paitsi halunsa vetää vähän henkeä, myös toiveensa palata tauon jälkeen takaisin uudistuneina ja kykenevinä antamaan laadukkaamman panoksensa? Kun sisään tulijalla on kädessä eläkepäätös uupumisen lopputulemana tai irtisanoutumislappu siksi, että hän on saanut kaikesta kyllikseen ja päättänyt muuttaa Lappiin lampuriksi, on yleensä liian myöhäistä miettiä, millaista annettavaa uudistuneella voisi jatkossa olla tarjottavana.
Kuten Tapio Aaltonen aikaisemmin korosti, dialogin ytimessä on kyky hyväksyä epävarmuus ja kaaos, ymmärrys siitä, että uudet kysymykset voivat synnyttää ennakoimattomia vastauksia. Suomalainen työelämä on nyt jälleen aivan uudenlaisten, yllättävienkin kysymysten ja vastausten äärellä. Aito dialogi edellyttää myös erilaisten mielipiteiden ja ratkaisujen ja niiden esittäjien aitoa kunnioittamista, sillä vain silloin asiat voivat aidosti tulla kuulluiksi ja toivottavasti ymmärretyiksi.
Olisi mielenkiintoista kuulla dialogin jatkoksi suomalaisten johtamisen ammattilaisten mielipiteitä siitä, miten kohtuullistajat (ja leppoistajat, hidastajat ja muut vastaavat, aivan nimilapusta piittaamatta) voisivat tuoda löytämäänsä tasapainon ja ilon viestiä osaksi tavallisten organisaatioiden arkea jo ennen kuin on liian myöhäistä? Voisiko kohtuullisemmalla tekemisen meiningillä saada aikaan ainakin yhtä paljon (ehkä enemmänkin, ja laadullisesti parempaa) kuin nykyisellä hampaat-irvessä -tyylillä? Haastan Jussi Lystimäen käymään dialogia siitä, millaista voisi olla viisas jatkuva kasvu?
[…] loputkin täältä. […]
Terveisiä vaan täältä Pohjois-Kuhmosta yhdeltä ”downshiftaajalta”. Työuupumus ja rintasyöpä saivat minut tekemään viiskymppisenä lopullisen päätöksen siitä, että minun kohdaltani tehokkuuselämä on ohi. Kohtuullistin elämäni. Mielestäni keskeinen ongelma tänä päivänä työpaikoilla on työn sisäisen palkitsevuuden katoaminen. Ainakin meidän alallamme (hammashoito) tehtiin töitä siihen tapaan, että lepotaukoja ei kunnioitettu ja pörssiyhtiön johdolta annettiin selkeät sävelet siitä, mitä euromääriä per tunti tulisi tavoitella. Lisäksi, kun meillä Suomessa eletään enimmäkseen vielä tällaisissa hierarkkisissa organisaatioissa, jossa lääkäreille ja hammaslääkäreille opetetaan ”objektiivista, etäistä ja ammatillista” asennetta potilaaseen, on selvää, että lääkärit ja hammaslääkärit polttavat hyvin helposti itsensä loppuun.
Uskon vakaasti, että tämä nykyisen kulttuurinen keskeinen ongelma on,että raha, joka aikaisemmin oli välineellinen hyvä, on muuttunut kaikessa työssä itsetarkoitukseksi. Onko niin, että tätä sairaaloista järjestelmää ohjaa ehkäpä statusstressi? Filosofi Alain de Botton (2005) rakensi muuten tämän statusstressi-käsitteensä. Hän oivalsi, että ihmiset kärsivät jatkuvasta itsensä vertailusta toisiin ihmisiin, työtovereihin, naapureihin jne. Botton ei pelkästään tarkoittanut perinteistä kateutta, vaan sitä, että ihmisillä on suuri tarve verrata omaa menestymistään toisten ihmisten menestymiseen, ja ensisijaisesti aineelliseen menestykseen. Suurinta tuskaa (unihäiriöitä, alakuloa, vatsahaava, verenpaineen nousua, addiktioita) tuottaa statusstressistä kärsivälle ihmiselle häntä lähellä olevien ihmisten menestys, esimerkiksi naapurin hankkima uusi hieno auto, olohuoneen oivallinen Avotakkasisustus tai muodinmukaiset vaatteet. Huomattavasti vähemmän tuskaa tuotti esimerkiksi Cayman Islandseilla lepäävä Kroisos. Kun henkilö oli riittävän etäinen, häntä ei siis tarvinnut enää kadehtia. Olen leikitellyt ajatuksella, että tästä stressistä voisi tehdä oman DMS- luokituksensa, jossa perusteellisemmin selvitettäisiin tämän materialistisen luonnehäiriön olemusta. Statusstressistä kärsivälle ihmiselle voitaisiin opastaa terapeuttisissa istunnoissa, kuinka hän voi jakaa omaisuuttaan köyhille ja samalla lisätä omaa hyvää oloa samalla luopumalla osasta toistuvasti ylimääräisestä aineellisesta hyvinvoinnistaan. Botton oli sitä mieltä, että tämän statusstressin takana vaikuttaa ihmisen pohjaton rakkauden nälkä. Eroottisen rakkauden ja perheen perustamisen jälkeen länsimaisessa ihmisessä jylläsi jatkuvan kasvun ideologiaa ylläpitävä tyydyttämätön rakkaus, jonka pystyi vain ympäröivän maailman hyväksyntä tyydyttämään. Valheellisen tunteensiirron kautta ihminen luuli saavuttavansa tämän maailmallisen rakkauden, sitten kun hänellä oli riittävän korkea status ja aineellista hyvää riittävän paljon. Botton oivalsi, että statusstressin voi selättää yksinkertaisesti puhumalla asiasta. Hänellä kirjassaan oli monta hyvää vinkkiä, joilla ihminen voi vapautua statusstressistä. Ihminen voi lukea historiaa, kirjallisuutta, runoutta ja filosofiaa – hankkia omaan todellisuuteensa useita erilaisia perspektiivejä. Statusstressistä kärsivän kannattaa pysähtyä ja hiljentyä miettimään, mikä hänelle on oikeasti tärkeätä elämässä. Vastalääkettä on myös taiteitten, itsetuntemusta lisäävien metodien ja eheyttävien luontokokemusten harrastus. Kaiken kaikkiaan kannattaa kokeilla ja inspiroitua erilaisista boheemeista elämäntapoja, kuten dadailaisista taiteesta tai elämäntapaintiaani -kulttuurista.
En usko, että länsimaisen ihmisen luomassa kulttuurissa ei ole muuta vaihtoehtoa kuin kohtuullistaa elämäntapaamme. Tämän ei tarvitse mielestäni merkitä elämänlaadun heikkenemistä, vaan kohtuullistaminen tarkoittaa sitä, että lakkaamme siirtämästä tunteitamme materiaan. Meillä on valtava aineeton aarreaita, kulttuuri, taiteet ja vielä puhdasta luontoa, josta voimme ammentaa itsellemme aineettomia aarteita. Eikä tämä virtuaalinen todellisuuskaan ole pelkästään huono paikka, jos tätä osaa älykkäästi käyttää hyväkseen. Käytännössä kohtuullistaminen tarkoittaa sitä, että palkkoja ei pitäisi nostaa, vaan ehkä pienentää, voittoja kohtuullistaa, luonnon välineellistämistä kohtuullista. Työpäivien pituutta tulisi kohtuullistaa ja ihmisen luontaista työrytmiä, ultraradiaanirytmiä, tulisi kunnioittaa. Jos emme tee tätä kohtuullistamista vapaaehtoisesti, uskon kohtuullistamisen tapahtuvan rankemman tien kautta.